Utopistista unelmointia

Elintarvikemarkkinointi ei vapaaehtoisesti luovu hyödyntämästä geeneihimme ohjelmoitua taipumusta ylensyöntiin. (KUVA: Pixabay.com)

Ravitsemustieteen emeritusprofessori unelmoi, että ajan myötä elintarvikemarkkinointi ja ravitsemusvalistus löytäisivät yhteisen sävelen. Että ne ikään kuin sulautuisivat yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi, jonka tavoitteena olisi kansanterveyden edistäminen. Utopistista unelmointia! Skeptikko, tai realisti minussa sanoo, että näin ei tule ikinä tapahtumaan.

Business on businesstä. Yritysten perimmäinen tavoite on rahan tekeminen – mahdollisimman suuren rahamäärän tekeminen. Ja sen varmistaminen, että se rahavirta jatkuu vielä joulun jälkeen, juhannuksen jälkeen, ensi vuonna ja vielä vuosien kuluttua. Tuotteisiin ja palveluihin koukuttaminen, ja uusien tarpeiden luominen on sitä, mistä yritykset elävät. Vapaaehtoisesti ne eivät taivu epämääräisten terveydellisten tavoitteiden palvelukseen. Esimerkillinen mäkkärimyyjä julistaa markkinointikirjan sivuilla omaa businessnäkyään: hän myy sitä, tai tarkemmin sanottuna ihan mitä vain, mitä ihmiset ovat valmiita ostamaan. Vaikka sitten ostaisivat oman terveytensä kustannuksella. (Tätä hän ei kyllä tunnustanut ääneen.) Mahdollisia kansanterveydellisiä vastuita penättäessä, he, niin sanotun roskaruoan myyjät, julistavat valinnan vapauden ilosanomaa: kenenkään ei ole pakko ostaa heidän tuotteitaan, vaan jokaisella on vapaus olla ostamatta heidän tuotteitaan.

Vasta kovemman edessä Mäkkäri taipui luopumaan lapsien koukuttamisessa käyttämistään lelukytkykaupoista. Tai siis ei luopunut, mutta muutti substanssia ikään kuin sivistyneemmäksi. Nyt onnellisen aterian kylkiäisenä lapsi saa luettavaa leikittävän tavaran sijaan. Mutta tosiasia on, että proseduuri vain muutti muotoaan. Menestyvin yritys on se, joka pystyy varmistamaan tulevaisuutensa asiakaskunnan. Kun lapsi ei välttämättä koukutu hampurilaisten rasvaisen suolaiseen makuun, hän kyllä koukuttuu lahjan saamisen tuottamaan mielihyvään – ja siinä sivussa siihen hampurilaiseen.

Niin kauan kuin olemme ikiaikaisten geeniemme vankeja, meitä on helppo höynäyttää ja hyväksikäyttää ruoan ylitarjonnan uhreina. Esihistorialliset isämme ja äitimme tankkasivat ja keräsivät vararavintoa saalista saadessaan – geeniensä ohjelmoimina – eloonjäämisensä mahdollisuuden maksimoidakseen. Kun samat ikiaikaiset geenit supisevat meille ikään kuin kohta koittavasta nälkäkaudesta, me lankeamme syömään mahdollisuuden koittaessa niin paljon kuin vatsarukka vetää. Ja mahdollisuuksiahan tarjotaan. Kadunkulman takana pitsaravintola lupaa rajattomat annokset.

Mutta voisiko professorin unelmalla sittenkin olla toteutumismahdollisuus? Kyllähän esimerkiksi hammasterveydessä valistus ja markkinointi kulkevat kohtuullisen kauniisti käsi kädessä kansalaisten hammasterveyttä edistääkseen. Vaan kun meillä ei ole geeneihimme kirjoitettua tarvetta pestä hampaitamme pesemästä päästyämme, ei vaikka tarjolla olisikin toinen toistaan maukkaampia hammastahnoja.

Mutta ei unelmointi kiellettyä ole. Onhan sitä joskus mahdotonkin käynyt mahdolliseksi. Jätetään siis henkiin pieni toivon vire unelman toteutumiselle – näin joulun jälkilämmöissä.

Ehkä hyveeksi muuttunut ahneus muuttuu vielä takaisin kuolemansynniksi.

Katriina Ylönen

 

Jokapäiväinen hävikkimme

Kun minä olin lapsi, ruokaa piti kunnioittaa. Se siunattiin ja syötiin siunattuun loppuun. Jos vain suinkin alas meni. Kansakoulun lihakeiton sitkeänjänteiset lihaköntit jäivät pyörimään suuhun, mutta ne nieltiin tahdonvoimalla. Silmät kosteina, nielussa nykien. Jauhopöperöltä maistuvaa hernekeittoa en syö vieläkään.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin ohjeistan kilojensa kanssa taistelevaa ­– ravitsemustieteellisten oppien mukaisesti – jättämään ruokaa lautaselle, kun tuntee olevansa kylläinen. Vaikka se lapsuudessa päähän syötetty nauha ruoan kunnioittamisesta vikiseekin vastaan. Kompromissiratkaisuna muistutan asiakasta, että ruokamäärän voi usein itse päättää. Ylimääräistä on lautaselle turha kasata. Opiskeluvuosinani keittiön täti oppi, että tuo haluaa sen kohtuullisen annoksen. Kohtuudella tuli sitten syötyä myös herkkuruokaa.

Vaan kun toimittajaoppilas Ylönen opiston ruokalassa vilkuilee tovereidensa syömistä, hän ärsyyntyy. Hän näkee, kuinka ruokaa törkitään lautasella edestakaisin ja samalla vikistään milloin mistäkin. Joko on liian eksoottista – pitäisi olla lihamakaronilaatikkoa – tai liian kirpeää tai mautonta. Eikä nuoremmilla kollegoilla ainakaan pyöri päässään ”se” nauha. Lautasen reunalle jää milloin puoliksi syöty leivänpalanen, milloin pari desiä salaattia, milloin puolikas annos pääruokaa. Jälkiruokakipoista löytyy usein senttien kerrokset jätettyä.

Vai voisiko olla niin, että joka päivä jokin saa näiden nuorten mahan kouristelemaan yökkäystä ennustellen?

Aikamme lapsia olemme. Vanhempaan ikäluokkaan kuuluvat kollegat näyttävät syövän lähes aina lautasensa tyhjäksi.

Opiston ruokalan seinällä aa-nelonen kertoo, kuinka kouluruoasta päätyy kolmasosa roskiin. Muutaman kilometrin päässä Myllypurossa kiemurtelee leipäjono. Ylijäämäarmopaloja käyvät hakemassa nälkäiset opiskelijat, lapsiperheet, eläkeläiset. Ne, joilla ei ole varaa nirsoilla.

Maailmanlaajuisesti ruokahävikillä ruokittaisiin kaikki maailman nälkäiset.

Katriina Ylönen

Syömättä ei elä: Ravitsemus kiinnostaa monia, monet sen myös laiminlyövät

(KUVA: Pixabay.com)

Ravitsemustieteilijän urani aikana olen sisäistänyt yhden aspektin ruoan merkityksestä niin että se tuskin koskaan aivojeni lokeroista poistuu. Ruoka on ravintoa, jota elimistömme tarvitsee toimiakseen kunnolla, tai toimiakseen edes sinne päin. Hiukan huolestuneena olen syrjäsilmällä seuraillut nuorien opskelutovereideni lautasia. Miten ihmeessä esimerkiksi heidän tuhannet entsyyminsä pystyvät toimimaan, kun oikeaa polttoainetta ei tankata? Toki ruoka on muutakin kuin ravintoa. Se on sosiaalista seurustelua, aseman osoittamista, ekologiaa ja etiikkaa. Mutta kuitenkin..

Joko lipsahti terveysterrorismin puolelle? En ole itse asiassa ikinä ymmärtänyt tuota termiä. Terrorismi viittaa johonkin tuhoavaan, toista vahingoittavaan. Niin sanotut terveysterroristit ovat lähinnä huolestuneita siitä, miten jotkut toiset tieten tahtoen terrorisoivat itseään. Mutta vapaus vallitkoon. Sen verran olen jo elämää nähnyt, että tiedän jokaisella olevan oikeus omiin valintoihinsa ja omaan tulevaisuuteensa. Siksipä pyrin pitämään homman positiivisena. Nähtäväksi jää, kuinka käy.

Katriina Ylönen

 

Vapaaehtoisten vellit ja puurot

(KUVA: Pixabay.com)

Suomi on talkootyön luvattu maa. Työllä, joka ei kasvata tilin saldoa, puhdistetaan järviä sorsien asua, vieraillaan koirien kanssa vanhusten luona, tai ollaan vain toisen ystävä. Vapaaehtoistyöhön suomalaisia motivoi auttamisen ilo ja tunne siitä, että tekee oikein. Ja bonuksena päälle: sen tiedetään edistävän terveyttä ja onnellisuutta.

Pienoista riitasointua on kuitenkin toisinaan kuultavissa. Ratsastusseuran kisoissa joutuvat samat naamat uurastamaan koko viikonlopun osan jäädessä kotisohvalle formuloiden pariin. Joskus vapaaehtoisten joukko koostuu suureksi osaksi harmaapartaisista – untuvahaivenisten edustaessa talkoojoukoissa vähemmistöä.

Hiipua talkootyö ei kuitenkaan saa! Eikä ainakaan syömisen puutteeseen! Jokainen vapaaehtoistöissä uurastanut nimittäin tietää, että leipä pitää myös talkoolaisen tiellä. Vähintään hernesoppaa tai sämpylää pitää tarjota purtavaksi. Ja kahvia palan painikkeeksi.

Terveyden kannalta on jotakuinkin se ja sama, mitä muutamina vuotuisina vapaaehtoistyön päivinä tankataan. Talkooruoan valikoimaa ja ravitsemuksellista laatua voi kuitenkin kohentaa lähes huomaamatta. Kovin suuria ponnistuksia ei vaadi runsaasti kasviksia sisältävän risoton valmistus muuripadassa. Värillistä sokerilientä sisältävän pillimehun voi korvata täydellä tavaralla – omenat kulkevat repussa lähes kolhiintumatta. Makkaroista valitaan ei-tönkkösuolattu vaihtoehto. Muurinpohjalettutaikinaan sujautetaan makua antavia täysjyväjauhoja. Ja itse letut paistetaan pehmeällä rasvalla, joka niin haluttaessa maistuu voilta.

Mutta pitäisikö erilaisten ruokarajoitusten ja -innostusten yleistyessä muonituksesta vastaavien revetä siihenkin suuntaan? Usein se on sula mahdottomuus, kun tilaisuuksiin ei ole ennakkoilmoittautumista erityisruokavaliokyselyineen. Vaan jos kasvisruokailijalle ei ole tarjota muuta kuin kinkkukiusausta, kotipuutarhan kasvimaan kitkeminen saattaa viedä voiton talkoouurastuksesta.

Ja ratkaiseva kysymys: ”Kaatuvatko ravitsemusidealistin talkooruokasuositukset finanssipoliittisesti mahdottomina?” Suosittelen kokeilemaan – siinä voi yllättyä!

Katriina Ylönen