Kun minä olin lapsi, ruokaa piti kunnioittaa. Se siunattiin ja syötiin siunattuun loppuun. Jos vain suinkin alas meni. Kansakoulun lihakeiton sitkeänjänteiset lihaköntit jäivät pyörimään suuhun, mutta ne nieltiin tahdonvoimalla. Silmät kosteina, nielussa nykien. Jauhopöperöltä maistuvaa hernekeittoa en syö vieläkään.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin ohjeistan kilojensa kanssa taistelevaa – ravitsemustieteellisten oppien mukaisesti – jättämään ruokaa lautaselle, kun tuntee olevansa kylläinen. Vaikka se lapsuudessa päähän syötetty nauha ruoan kunnioittamisesta vikiseekin vastaan. Kompromissiratkaisuna muistutan asiakasta, että ruokamäärän voi usein itse päättää. Ylimääräistä on lautaselle turha kasata. Opiskeluvuosinani keittiön täti oppi, että tuo haluaa sen kohtuullisen annoksen. Kohtuudella tuli sitten syötyä myös herkkuruokaa.
Vaan kun toimittajaoppilas Ylönen opiston ruokalassa vilkuilee tovereidensa syömistä, hän ärsyyntyy. Hän näkee, kuinka ruokaa törkitään lautasella edestakaisin ja samalla vikistään milloin mistäkin. Joko on liian eksoottista – pitäisi olla lihamakaronilaatikkoa – tai liian kirpeää tai mautonta. Eikä nuoremmilla kollegoilla ainakaan pyöri päässään ”se” nauha. Lautasen reunalle jää milloin puoliksi syöty leivänpalanen, milloin pari desiä salaattia, milloin puolikas annos pääruokaa. Jälkiruokakipoista löytyy usein senttien kerrokset jätettyä.
Vai voisiko olla niin, että joka päivä jokin saa näiden nuorten mahan kouristelemaan yökkäystä ennustellen?
Aikamme lapsia olemme. Vanhempaan ikäluokkaan kuuluvat kollegat näyttävät syövän lähes aina lautasensa tyhjäksi.
Opiston ruokalan seinällä aa-nelonen kertoo, kuinka kouluruoasta päätyy kolmasosa roskiin. Muutaman kilometrin päässä Myllypurossa kiemurtelee leipäjono. Ylijäämäarmopaloja käyvät hakemassa nälkäiset opiskelijat, lapsiperheet, eläkeläiset. Ne, joilla ei ole varaa nirsoilla.
Maailmanlaajuisesti ruokahävikillä ruokittaisiin kaikki maailman nälkäiset.
Katriina Ylönen
PUOLUCCA 